7309C231-DE44-4FCB-9AFA-8BB59DB2B183.jpg
Vanha nainen astelee polulla, tutulla polulla. Joskus polun ympärillä kasvoi metsää. Ihanan vilpoinen metsä. Aurinko siivilöityi hennoin värein juuri sen verran, että luonto sai omansa. Nyt metsä on hakattu ja tilalle on kasvanut vadelmapuskat. 
Tuuli käy muorin mekon helmaan, paljastaen jalkojen hauraan ihon, hauraan kuin silkkipaperi. Siniset suonet pullistelevat. Muori kiroaa puuskaa, suhisee hampaiden välistä  ärräpäitä. Pitäisi joutua jo, kiire ei ole mutta totuttu hoppu silti. Käsi nojaa keppiin. Kulunut matkakumppani saa hyväillä kovetettua kämmentä. Hiukset ovat vielä kosteat ja iho tuntuu kylmältä.
Polku päättyy kirjaimellisesti järveen. 
Siellä on uitu alasti, miettimättä hetkeäkään, näkeekö joku. Muoria ei sellaiset asiat hetkauta. Sen kun katsovat jos hänessä jotakin näkevät. Silmät painuvat kiinni. Mieleen palaa elävästi  nuoruusvuosien kesät. Se kuinka he miehensä kanssa juoksivat peräkanaa polkua pitkin rantaan saakka. Metsä antoi turvaa. Rannassa nuori komea mies kaappasi syliinsä hennon tytön, joka ujosti hymyili. Oli vain heidän hetki. 
Muori pyyhkii silmäkulmiaan, hätäisesti, kuin ei haluaisi kenenkään näkevän. Mies lähti sotaan, elinvoimaisena mutta tuli takaisin ihmisrauniona. Ukkokulta ei koskaan puhunut sodasta. Ei pystynyt kuin itkemään unissaan. Muori heräsi yöllisiin tuskanhuutoihin ja itkunsekaiseen nyyhkytykseen. Sota oli loppu mutta mies soti elämänsä loppuun asti.
Taas tuntui kihelmöintiä silmissä ja pala kurkussa. Tuntui, että nykyisin isänmaallisuus on kovin laihaa. On unohdettu isiemme maa, uhraukset. 
Ei  muutos haittaa. Ainahan sitä kehitytään ja mennään eteenpäin.  Muori näki vierestä sodan kauheudet, mitä se sai aikaan. Pelko oli läsnä joka päivä. Suru-uutinen vieraili lähellä. Kyllä pelko oli vierellä, kun nukkumaan käytiin. Niin paljon tuskan vuosia, hävitystä, uudelleen rakentamista. Ja aina sydän kuitenkin sykki isänmaalle, isien maalle. Sen uhrauksen, minkä monet nuoret miehet, nuoret naiset,  vanhemmat miehet kotona ja kylissä tekivät. Muori harmittelee, että elämä mennyt vähän vinksalleen, kun tuntuu ettei nainen saisi olla enään nainen, eikä tavallista miestä arvosteta. Pitää olla jokin poikkeama, että saa suunsa avata. Jonkinlainen haikeus valtaa mielen.
Muori sutaisee hiustensa suojaksi myssyn. Aurinko lämmittää mutta silti saa pukea hauraan ihon peitoksi vaatetta. Askel on eteenpäin vievä mutta voimat ehtyvät. Monta kertaa joutuu pysähtymään. 
Joitakin rutiineja muori  pitää elämässään. Yksi on tämän polun kulkeminen, kesäisin ja talvisin. Joskus juuri ne pitivät elämässä kiinni, rutiinit. Kun oli se askar jota kohti mentiin. Hommasta hommaan. Niin vain päivät ja kuukaudet etenivät ja miehen kaunis muisto sai kultareunuksen. 
Muori kääntyy katsomaan taakseen, jo kuljettua matkaa. Niin kuin elämässä joskus piipahdetaan menneessä. Siihen hetkeen, kun kaikki muuttui. Suurin mullistus, jota ei unohda koskaan. Heidän, nuoren parin unelman murskasi sota. Se muutti miehen. Se, että joudut tappamaan toisen ihmisen, haistamaan kuoleman löyhkää. Nuoret, jotka ei eivät olleet edes aloittaneet elämäänsä, olivat menettämisen kynnyksellä. Pelättiin, muttei sitä saannut näyttää. Vanhemmat miehet pelkäsivät perheidensä puolesta. Miten käy jos he menehtyvät. Kuka sitten elättää perheen. 
Puheliaasta kaverista tuli tuppisuu, hiljainen puuhastelija. Miehen olemuksesta pystyi lukemaan suurta tuskaa, kipua, jota ei saannut purettua kuin työhön ja sitä mies teki joka ikinen päivä. Se piti vetreänä mutta suurimman hyödyn sai pääkoppa. Henkistä heikkoutta ei saannut näyttää. Eikä uskallettukaan. Sodasta palanneita, pahasti traumatisoituneita hoidettiin sähköshokein. Siitä levinneet tiedot sai monet vetäytymään omiin oloihin. 
Oli vain hiljaista siirtymistä sängystä aamupalapöytään, eteisessä odotti likaiset kuluneet saappaat. Niihin ukon jalka sujahti liukkaasti, tottuneella liikkeellä. Liike oli vakaa, isoja askelia, ryhti kumara. Tuntui ettei miehen pää ollut koskaan pystyssä. Sota vei unelmat mutta pahempaa oli nämä ihmisrauniot. Kuinka suuret menetykset olivatkaan. Joissakin kodeissa oli menetetty kaikki miehet, pojat ja isät. Naiset kulkivat pelloilla, hoitivat lapset, tekivät ruokaa. Koteja rakennettiin, viljaa viljeltiin. Naisten hartioilla oli raskaimmatkin askareet. Ei ollut aikaa itkeä, murehtia. Töitä tehtiin, että saatiin kotisuomi pystyyn. 
Muorin tukka oli jo ihan kuiva ja suu rupesi olemaan lämmöstä kankea. Kieli tuntui juuttuneen kitalakeen. Vielä kerran hän katsoi taakseen, järvestä näkyi enään pieni läntti. Ihan kuin hän olisi jättänyt hyvästit. Vanha limpparipullo ammotti tyhjyyttään. Vesi oli loppunut jo alkumatkasta. 
Muori oli sitkeää tekoa. Valittamiselle jäi vähän aikaa. Kodin kynnyksellä, kiikkustuolin kutsuva lämpö sai taas paremmalle tuulelle. Joskus sillon aikoinaan ukkokulta oli kaapannut muorin syliinsä tuohon samaiseen kiikkustuoliin. Vetänyt lähelleen vaativin liikkein. Ottanut kiinni kuin hän olisi ukon omaisuutta. Silti noihin käsiin sisältyi valtava hellyys ja kun muori kuuli ne sanat. Parempaa lahjaa ei voisi toivoa. Ja siinä he sylikkäin itkivät, muuhun heistä ei siihen hetkeen ollut. Se oli ainut ja viimeinen kerta,  kun kuuli miehen sanovan hänelle, että rakastaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Radiosta kuului naisen naseva ääni, kiikkustuoli kiikkui. Vanhan muorin suu ammotti auki, silmät olivat kiinni. Toinen käsi retkotti sivulla. Kädestä tippunut valokuva oli haalistunut. Miehen hahmo paljonpuhuva. Se makasi nyt lattialla karvamaton päällä. Muori sitä ei enään poimisi. Nyt he olivat matkalla sinne, missä ei itkulle ole sijaa. Missä murheita ei tunneta. 
Sinne, missä rakastavaiset kohtaavat jälleen.