C2CF9130-40D8-4A7E-B89B-9BB87225F65B.jpgPuurokattila porisee liedellä. 
Vesi on laitettu kiehumaan ja lähdetty tekemään muuta. Veden kiehuessa äärimmilleen, on lisätty hiutaleet. Pieni sekoitus ja taas äkkiä jatkamaan aamutoimia. Puuro palaa melkein kiinni kattilan pohjaan. Se pelastetaan viime hetkellä. Mies syö pöydän päässä. Pää on melkein lautasessa kiinni. Keskittyneesti sivelee kuivuneeseen ruisleivän kannikkaan voita. Puurolusikka sujahtaa suuhun ja ruisleipä katoaa miehen mahalaukkuun nopeasti. On jo kiire töihin. 
Lapsi seisoo eteisessä. Kainalossa roikkuu pelle. Pehmoinen unikaveri, joka aina katsoo takaisin. Sen jalat ja kädet ovat levänneet monesti pienen kaulalla. Sen silmiä on tuijotettu ja toivottu, että se heräisi henkiin.
Sille on kuiskailtu yön pimeinä tunteina pelosta. Pellen korvat ovat kuulleet ennemmän kuin kenenkään muun korvat. 
Poika sai pellen aikoinaan lahjaksi. Sen värit olivat kirkkaat. Ja ilme miellytti heti. Siitä tuli ykköslelu, kaveri, joka sai kuulla ja nähdä kaiken.
Isä tokaisi pojalleen kiireessä heipat. Silitti ohimennen pojan tukkaa. Pelle puristui rintaa vasten, kyynel oli jo nousemassa silmäkulmasta. Iso ikävä, suurin ikävä. Poika katsoo isäänsä, suurinta sankariaan. Ei muuta toivo kuin aikaa. Isän aikaa. Sitä, kun pääsisi istumaan isän olkapäille, josta näkisi koko maailman. Huojuisi turvallisesti askelten mukana. Vahvat ja isot kädet pitäisivät kiinni.
Isän syli on lapsen turvasatama. Mitkään möröt eivät sinne yltäneet. Eikä poika nauranut niin herskyvästi kenenkään muun kanssa kuin isän. 
Poika katselee loittonevaa selkää. Juoksee pikaisesti ikkunaan ja näkee kuinka pakettiauto ja tumma hahmo huristavat ohi.
Pelle on tippunut maahan. Poika poimii sen syliinsä. Painaa poskeaan vasten. Sydän rauhoittuu. 
Pelle tuo ihmeellistä turvaa ja lohtua. Se katsoo takaisin. Se on lähellä. Se ei lähde pois, eikä sillä ole kiire.