perjantai, 1. helmikuu 2019

Keskenmeno

Keskenmeno

Istun pyörätuolissa. Enkä pysty kävelemään. Lääkärit ovat olleet kannustavia. Kovalla harjoittelulla ja työllä saatan vielä kävellä.
Joskus tuntuu ettei harjoittelulla ole mitään vaikutusta. Lihakset ovat löysät eikä ole tunnetta, että polvet kantaa. Selkäkin on ihan väsähtänyt. Tulee mieleen luovuttaa. Ehkä jäänkin loppuelämäkseni pyörätuoliin.
Mieheni saa valettua minuun uskoa. Mennään askel kerrallaan. Olen jo kerran seissyt. Hetken. Sekin antaa voimaa harjoitella kovempaa, lujempaa.
Sitten tulee se hetki. Teen sen niin kuin ennenkin. Nousen seisomaan pyörätuolista, otan tukea miehestäni. Seisominen tuntuu nyt varmemmalta. Polvet ovat vahvat, selkä kannattelee. Tuntuu, että nyt uskallan yrittää. ( siinä seisoessa muistuu mieleeni ystävän lähettämä lomaterveinen laskettelulomalta. Ajattelin silloin, että vielä joku päivä kävelen, ehkä laskettelenkin) Nyt seison polvet vahvoina. Pakotan itseni ottamaan ensimmäisen askeleen. Näen itseni peilistä. Otan. Etenen. Minä kävelen. KÄVELEN. Tekisi mieli huutaa kaikkeen maailmaan: tulkaa katsomaan, minä onnistuin. Katson taakseni ja näen mieheni iloisen ilmeen. Sen lämmön ja ylpeyden. Me onnistuttiin, yhdessä.


Yht’äkkiä kaadun. Ihan kun joku olisi kampannut minut. Makaan lattialla mahallani ja joka kohtaan koskee. Yritän nousta mutta en pysty. Siinä hetkessä ei ole muuta kuin sydämen syke. Kaikki muu katoaa. Jumputtava, kiihtyvä päässä tuntuva syke. Silmät eivät erota mitään.
Tunnen kuinka mieheni auttaa minut pystyyn. Kantaa takaisin pyörätuoliin. Asettelee jalat paikoilleen ja silittää poskea. Hän kuiskaa korvaani: kaikki hyvin, kulta pieni. Kyllä me selvitään tästä.


Pieni ihminen, Tuulen vire hiuksissa, auringon lämmittämä, kuun lohduttama, kävelee pitkin ruispeltoa. Kaunis kultainen pelto. Askel on verkkainen. Käsi hipoo tähkäpäitä tuntien jokaisen siemenen alun. Täältä maan povesta pieni ihminen ponnistaa. Nostaa pään, suoristaa selkänsä. Polvet ovat vahvat ja vakaat. Minä voin, sinä voit. Yhdessä voimme, yhdessä olemme enemmän.

torstai, 8. marraskuu 2018

Viha

EE380DCE-93DB-47FD-AA48-09B270A29140.jpgItse rakentama huone. Seinillä  kuvia. Vihan kuvia. Katkeruuden kuvia. Tunteiden, jotka eivät koskaan pääse ulos. Avain on taskussani. Vain minä pääsen sisälle. Vain minä olen hakannut naulat seinään.
Huone on pimeä. Eikä siellä ole kiva vierailla. Kammottavat kuvat katsovat vaatien takaisin. Pitäisi ottaa mukaan. En tahdo. En halua kantaa katkeruuden savunsekaista viittaa hartioillani. En halua tuntea sydämeni sykkeessä vihan äkäisiä rytmejä. 
Huone on rakennettu. Rakennettu vain sitä varten, että voin käydä siellä olemassa tovin. Antaa vihalle sen hetken. Ei yhtään enempää. En halua alkaa vihata mitään. 
Katkeruuden kuvan revin. Katkeruudelle en anna pikkurilliäkään. Se ei ole sen arvoinen. 
Laitan valon päälle. Yksi pyykkipoika, yksi kuva keskelle narua. Narua, joka halkoo huoneen. 
Viha katsoo takaisin. Se pelkää. Pelkää sitä, että painan valokatkaisijaa. Se jäisi 
yksin pimeään. Ihan yksin.

tiistai, 24. heinäkuu 2018

Maski

7EE232E6-369E-4E40-84F8-FB9DEED7247F.jpgIstun ja odotan hidasta kuolemaani. Se ei tule yhtään nopeammin vaikka rukoilen hartaasti. Joudun vain odottamaan. Tuntuu, että synkät pilvet ovat juuttuneet pääni päälle. Korppikotkat liitelevät ympärillä. Hekin odottavat. Kuolemaani.
Se ei tule ja se tekee minut surulliseksi. Loputon toivottomuuden köysi tuntuu kaulallani. Ei kiristy. Lepää vain jänteideni päällä. Mikset vetäisi köyden toisesta päästä. Vetäisit kireäksi, niin, että henkitorveni musertuisi, enkä enään pystyisi hengittämään. Mitä tälläisellä ihmisrauniolla tekee? Olen kuin varjo. En saa enään muodostettua hymyä. En naurun kiljahduksia. Minua ei jää yksikään kaipaamaan. Kukaan ei tule kummulleni itkemään. Turhuuksien turhuus, elämäni riepu. Turhista turhin elämäni henkäykset. 
Kahleet tulevat perässä. Vedän niitä mukanani, kun en niistä eroonkaan pääse. Tulisit suloinen kuolema. Tulisit ja veisit minut maan alle, minne kuulunkin. 

Poika painaa päänsä syvälle rintaansa. Poika omasta mielestä, muiden silmissä tyttö. Poika kastelee lattian kyynelin. Tärisee. Hänellä ei ole samoja oikeuksia kuin muilla. Hän ei voi koskaan hengittää yhtä vapaasti kuin muut. Hänet on tuomittu jo syntyessään. 
 
Poika säpsähtää. Ovelta kuuluu koputusta. Äiti huutelee iltapalalle. Poika pyyhkii silmänsä. Nousee seisomaan. Katsoo peilistä tuntematonta. Kävelee ovelle, painaa maskin kasvoilleen ja jatkaa, kunnes ei enään jaksa.

sunnuntai, 1. heinäkuu 2018

Valinta

6FCD1B3D-23B2-4326-80EE-0D063AE333B0.jpgSinä olit valinnut nuo miehet. Kaksi vanhaa miestä. Sinun musta katse lävisti nahkani, lihani. Se lävisti kylmyydellään, teki veren suuntauksesta kankean. Olit jo jättänyt tympeän hajusi heihin! Olit tehnyt valinnan, etkä pitänyt siitä, että tulin hakemaan miehet takaisin. Vielä ei olisi heidän aika.
Miehet istuivat vierekkäin. Harmaat paksut hiukset molemmilla. Elinvoimaisena ei voi lähteä. Pitäisi olla reunalla. Siinä ihan hilkulla. Odotustilassa. Siinä hetkessä, kun silmät ovat enemmän kiinni kuin auki. 
Kuolema on ylväs. Se vie lämmön, tekee kylmäksi. Kangistaa. 
Mies katsoo minua. Niin pelottavasti etten halua nähdä sitä enään ikinä uudelleen. Mutta nuo miehet haluan pelastaa. He odottavat vuoroaan pankin kuluneilla nahkapenkeillä. Eikä niillä ole tietoakaan, että heidän hengistä kamppaillaan. Miehillä on kummallakin vaaleat kauluspaidat ja tummat housut. Katse suunnattuna vuorotauluun. 395. Miesten numerot ovat peräkkäiset 400 ja 401. Minulla on 5 numeron verran aikaa saada miehet pihalle pankista. 
Miehet istuvat ja odottavat vuoroaan. Minä katselen heitä pihalta päin. Ison ikkunan takaa. He eivät tiedä, että olen siinä mutta kuolema tietää. Se näyttäytyy minulle miesten välistä. Hyppää siihen kuin omistaja. Vilauttaa pimeää ilmettään. Kulmakarvat ovat pikimustat ja ne on kiinni toisissaan. Hihat ovat käärityt. Ihan kuin merkiksi alkavasta hommasta. Vanhukset eivät liikahdakaan. He eivät tunne kuoleman läsnäoloa. Eikä sitä, että yritän kuumeisesti saada aikaan sen, että miehet pelastuu. 
Kävelen ikkunan ohitse. Kävelen pankkiin sisälle. Tai yritän. En saa ovea auki. Huudan ja potkin ovea. Tiskin takana työnskentelevä nainen katsoo minua, pureskelee hitaasti purukumia ja iskee silmää. Minä jatkan hakkaamista. Huudan ja katson naista pöyristynein silmin. Mitä tämä on? Neiti ei enään katso takaisin vaan näyttää tekevän jotain. Miksi ovet ovat lukossa? Mitä täällä tapahtuu? 397. Vuoronumerot vaihtuvat mutta kukaan ei tule ulos.
Katselen vanhoja miehiä. Ja samalla kuolema hönkii heihin päin. Se nauttii siitä, että tietää minun näkevän. Se lipoo kaksihaaraista kieltään. Tunnustelee ilmaa käärmeen lailla. Karmiva tunne kiertää pitkin ihoa. 
On kuin jokin vetäisi pitkillä kynsillä nahkaa pitkin, niin että nahka pakenee edestä. Puistatus.
Kuoleman takaraivossa kasvaa mustaa tukkaa. Niskassa on pystyssä pieniä karvoja ja hiustupet ovat punaiset kuin tulehtuneet. Ällöttävän näköistä karvaa. Kun se kasvaa jo niskan puolella. Piikikästä.
Nyt täytyy kiireesti miettiä miten pääsen sisälle. Kävelen pois päin ovelta, ohitan ikkunan. Päädyn takaovelle. Kokeilen kääntää kahvaa. Se liikkuu alaspäin, vedän samalla ja kummastelen, ovi aukeaa. Vilahdan sisälle nopeasti. Tietääköhän kuolema, että olen tulossa. Juoksen käytävää pitkin. Tulen pankin henkilöstötilaan. Kahvinkeittimessä on kahvia, pöydällä likaisia mukeja ja revitty keksipakkaus. Raotan ovea varovasti. Kuulen puhetta. Purkkaa mässyttävä neiti ottaa silmään ensimmäisenä. Nyt on kiiruhdettava. Löydettävä vanhukset. Liikun rauhallisesti kohti miehiä kunnes tunnen olkapäälläni kylmän kosketuksen. Käännän pääni ja näen mustan hahmon. Sen kiiluvat silmät. Meinaan oksentaa. Miksi tunnen näin? 
399. Pakokauhu valtaa mielen. Lupasin pelastaa miehet..onko jo liian myöhäistä. Kävelen vanhusten luo. Huomaan, että he ovat pahvia. Kasvottomia, onttoja. Olemattomia.
Neiti tiskin takana nauraa! Se nauraa niin, että koko sali raikaa. Kävelinkö omaan kuolemaan. Painan silmäni kiinni. Tiedän, etten pysty pakenemaan. Näen vain mustan viitan, näen kuinka se laskeutuu päälleni. Se painaa hetkessä lattiaan. Olen kylmissäni, ylvään kuoleman sylissä. Vereni jähmettyy. 
....

sunnuntai, 17. kesäkuu 2018

ollaan äiti vielä hetki

A3531BBA-7991-4F7C-81D3-48FA0545ED06.jpg

Äidillä on ollut pitkä päivä töissä ja tyttö on sen ajan ollut mummin hoidossa. 
Yhteistä aikaa on kovin vähän. Tyttö odottaa, että äiti tulee. Ja, että matkalla kotiin kävellään merenrantoja pitkin. Hän rakastaa merta. Sen vaarallisuutta, seesteisyyttä, äärettömyyttä. Hän on kasvanut sen äärellä, leikkinyt sen rannoilla. Ottanut kiinni sen heittämistä suolaisista kyynelistä. Äiti ja tyttö ovat hassutelleet, haaveilleet, maalanneet taivaanrantaa yhdessä. He ovat olleet vapaita, aina sen hetken. 
 Tyttö tanssii äidin helmoissa. Parempaa paikkaa ei maailmasta löydy. Äidin lempeä ääni, lämpöiset kädet, pusut ja halaukset. Tyttö haluaa ne kaikki ja paistattelee äidin rakkaudessa. Meren kohina on musiikkia. Sen aallot lyö rauhallisesti rantaan. Se tekee  onnelliseksi. Meri tekee eläväksi. 
Äiti tuntee takaraivossa  tekemättömät työt kotona. Kireys on matkassa, eikä olisi aikaa turhille leikeille. Äiti yrittää olla kiltti ainokaiselleen. Yrittää niin kovasti. Mutta ei voi mitään sille, että ei pysty rentoutumaan täysin, kun on kiire kotiin. 
Tyttö ei ymmärrä. Haluaisi vielä rypeä ilta-auringon lämmössä. Haluaisi sen hetken kestävän. Tietää, kotiin mentäessä, äiti häviää. On samassa tilassa muttei hänen kanssaan. Aamulla aikaisin soi kello. Reppu on pakattu valmiiksi. Yhdessä kävellään tuttua katua, koputetaan tutulle ovelle. Äiti ottaa vielä syliin, kuiskaa korvaan: ole reipas, illalla nähdään.
Tyttö sulkee silmänsä, painaa päänsä äidin helmaan, takertuu käsillään jalkoihin. Kaipaus alkoi jo. Iltaan on pitkä aika. 
Mutta ilta tulee ja sitten tanssitaan. Kaipaus kaikkoaa. Hetkeksi. 

Otetaan aikakapseli. Matkataan  15 -vuotta eteenpäin. 
Äidillä on kaiken maailman aika. Äiti kaipaa. Äiti kaipaa ainokaistaan. Odottaa kylään. Odottaa, että kuulisi omastaan. Lapsella on koko maailma koettavana. On niin paljon muuta. On niin paljon enemmän. Nyt voi tanssia merten rannoilla. Ei tarvitse pyytää lupaa. Ei ole kiire. 
Voi tehdä sen niin kuin haluaa. Lapsen kaipauksen tilalle on tullut luottamus, luottamus siitä, että äiti on ja pysyy. Äiti on olemassa tyttöä varten. Äidin rakkautta ei pysty aika kuluttamaan. Sitä ei tuli nuole. Meri ei sitä siloita. 
Äiti odottaa. 
Sitä hetkeä, että tyttö tulee käymään ja tekee taas kaiken eläväksi. 
Tulee ja kertoo elämästään. Äiti odottaa, että saa olla lapsensa kanssa, saa vain ihastella ja ihmetellä kauneutta, mitä lapsessaan näkee. 
Äiti tietää, mitä tekee kun seuraavan kerran näkevät.  Hän kaappaa tyttärensä syvään halaukseen, pussaa poskelle ja kuiskaa korvaan: rakastan sinua lapseni. 

Aikakapseli. 
 Tytär on tullut katsomaan äitiään, joka makaa palvelutalon sängyssä. Iho on kuin ryppyinen silkkipaperi. Silmät vaivoin auki. Käsi kiinni kädessä ja suunnaton lämpö kulkee heidän välillään. Nyt on tyttären vuoro pitää huolta äidistään.  Näyttää kuvia yhteisistä hetkistä merenrannalla. 
Lapsi nousee äidin vierelle sänkyyn. Silittää hiuksia ja kuiskaa: ollaan äiti näin, vielä hetki!

Aika katoaa
Rakkaus ei
Aika muuttuu
Rakkaus ei

Me ollaan
ollaan aina oltu
yhdessä
Matkojen päässä
tässä hetkessä

Ollaan aina oltu
sitä ei muuta mikään

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Linkkilista